Julkaistu 22.5.2024
Kati Häkkinen ehdokkaana europarlamenttivaaleissa numerolla 107 – Vastinetta äänellesi!
Metsän keskellä kasvanut näkee ja kokee metsän eri tavalla kuin silloin tällöin luonnonpuistossa vaeltava, joka toivoo usein metsän säilyvän koskemattomana.
Miksikö? Sitä puoltaa sekä vahva metsäalan osaaminen, suomalaisten elinvoimaisuuden varmistaminen että luontoarvot.
Suomen metsävarat kasvavat, ja vuotuinen kasvu on ylittänyt vuotuisen puuston poistuman 1970-luvulta lähtien. Pääosa metsistämme, noin 60 %, on yksityisten perheiden omistuksessa. Metsää omistaa yli 600 000 suomalaista. Kun lapsemme ja heidän lapsensa perivät metsää, omistajien määrä edelleen kasvaa. Monille heistä metsä on sekä tärkeä ympäristö että elinkeino. Suomalaisten metsien käytön rajoittaminen EU-säädöksin sotii kansallisia ja yksityisten ihmisten oikeuksia vastaan. Eri maiden metsät ja metsätalous eivät mene samaan lokeroon, ja kunkin maan luonnonvarojen käyttöä tulisi arvioida maakohtaisesti. On hyvin tärkeää, että päätösvalta metsistämme, niiden hoidosta ja hakkuista pysyy kansallisessa päätösvallassa.
Vierailin äskettäin tiedon äärellä – metsässä – metsänomistajan kanssa. Oli mahtava nähdä metsänomistajan rakkaus omaan metsäänsä ja ymmärrys sen parhaasta hoidosta. Oikein toteutettu metsän hoito ja uudistus ei ole ympäristöuhka.
Suomalaisen metsätalouden puolesta puhuu hiilipäästöjen hillitseminen. Kasvaessaan metsä toimii tehokkaana hiilinieluna. On tärkeää, että metsää uudistetaan ajallaan sen tullessa kasvuikänsä loppuun. Ellei uudistamiskiertoa tehdä, metsän kasvu pysähtyy ja lahoavan puusto alkaakin tuottaa hiilipäästöjä. Koska vanhat metsät ovat kuitenkin tärkeitä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi, on tässäkin asiassa hyvä löytää tasapaino.
Väkisinkin nousee esiin kysymys, mitä me suomalaiset emme ole Euroopan Unionista ymmärtäneet?
Euroopan Unionin elpymisrahasto on suuruudeltaan noin 750 miljardia, josta karkeasti puolet on tukia valtioille ja puolet lainaa. Elpymisrahastoa rakentaessa media ja rahaston puolustajat Suomessakin perustelivat rahaston tarvetta, koska ”muiden asia on meidän asiamme.” Yhteisessä unionissa näin on, mutta onko meidän osamme maksaa muiden kustannuksia, kun rahamme eivät tunnu riittävän Suomen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Taloutemme ei ole kasvanut vuosikymmeneen ja niskassamme on valtava velka.
Valtiovarainministeriön sivuilla selitetään, että Suomi maksaa enemmän kuin saa (koronaelpymisrahaa), koska on keskimääräistä varakkaampi maa. Olemmeko oikeasti? Vai olisiko aika vaatia jäsenyydeltä enemmän?
Itä-Suomen, joka käsittää kuusi maakuntaa: Etelä-Karjalan, Etelä-Savon, Kainuun, Kymenlaakson, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon, tulisi olla EU:n erityistalousaluetta. Itäinen ja raja-Suomi kantaa harteillaan koko Euroopan turvallisuutta ja sen tulisi näkyä rahoituksessa. Von Leyen lupasi 61 miljoonaa euroa Lappeenrantaan siellä vieraillessaan, kun taas Irlanti sai Brexitin aikaan 6 miljardia euroa erityisraja-alueena. Aika paljon puuttuu nollia perästä. Emmekö osaa vai uskalla vaatia? Nyt, jos koskaan, tarvitaan itäisen Suomen ääntä eurooppalaisissa neuvottelupöydissä.
Suomella on nyt kesäkuun EU-vaalien jälkeen mahdollisuus muuttaa toimintamalliaan EU:ssa, kun äänestämme uusia meppejä ja virkakoneistomme unionissa on eläköitymässä. Tarvitaan uutta realismia.
Meillä kaikilla on oikeus terveelliseen ja turvalliseen ravintoon.
Vaalikampanjan aikana olen jakanut äänestäjille lähes 1000 kg luomuporkkanoita. Kotikylältä Haukivuorelta tulevat porkkanat muistuttavat, mistä ruoka pöytiimme tulee, tai mistä sen kuuluisi tulla ja samalla haluan esimerkilläni kannustaa paikallisuuteen.
Kotimainen ruoantuotanto on yksi tärkeimmistä EU-tasolla ajettavista teemoista. Suomalaiset kasvuolosuhteet ovat haastavat, mutta silti meillä tuotettu ruoka on kestävämpää kuin muualta rahtina pöytiimme tuotu. Suomessa kuluttajat tuntevat usein lähiruoan tuottajan ja hänen soveltamansa tuotantotavat. Tämä on yksi keino varmistua ruoan turvallisuudesta ja terveellisyydestä.
Käyttämällä lähiruokaa voimme vaikuttaa positiivisesti myös lähituottajan työllisyyteen ja toimeentuloon. Haluaisin vielä nähdä samanlaiset päivät, kuten lapsena, kun isäni viljelemät avomaankurkut ja tomaatit käytiin ostamassa meiltä kotoa…
Jos emme itse tuota ruokaamme, on meidän voitava luottaa siihen, että ruoantuottajat, välittäjät, jalostajat ja kauppiaat noudattavat eettisesti korkeatasoisen toiminnan periaatteita. Tämä toimii Suomessa, mutta esimerkiksi Thaimaassa, jossa asuin reilut kymmenen vuotta, etsitään porsaanreikiä, jotta tuottajat välttyisivät kalliilta panostuksilta eettisyyteen ja ympäristöystävällisyyteen.
Eettisyyden, puhtauden ja korkean laadun varmistamiseen tarvitaan yhtenäisiä säädöksiä ja valvontaa. EU:n tulee vaatia myös kauppasuhteissaan kumppaneiltaan ympäristöpanostuksia, vaikka Thaimaan kaltaiset maat niistä lipsuisivatkin.
Panostamalla tutkimukseen ja kehittämistoimintaan, terveelliset ja turvalliset ruoantuotantotavat kehittyvät. On EU:n tehtävä vaatia, että sen tukema maataloustuotanto noudattaa vain terveellisiä ja turvallisia ruoantuotantotapoja. Siihen suomalaisilla tuottajilla on paljon annettavaa.
Suomen hallitus on tehnyt päätöksen tukea TKI-rahoitusta ja korkeakoulutusta. Korkeakoulutettujen työllisyysaste on 10 prosenttia korkeampi kuin toisen asteen koulutuksen saaneiden ja korkeasti koulutetut saavat parempaa palkkaa. Korkeakoulupaikkojen lisäämiselle on siis peruste.
Tämänhetkiset poliittiset linjaukset eivät kuitenkaan vahvista uskoa tulevaisuuteen ja yrittäjyyteen mikro- ja yksinyrittäjänaisten keskuudessa. TKI-panostukset ovat usein teollisuus- ja teknologiapainotteisia ja siten kohdentuvat tyypillisesti miesvaltaisille aloille.
Ratkaiseeko tohtorikoulutus myöskään alueellista kasvua ja kehitystä? Vaikea nähdä ainakaan tällä hetkellä, että tohtoreille olisi tarjolla työpaikkoja yliopistokaupunkien ulkopuolella. Vai olisivatko maakuntien yliopistot tohtorihautomoita pääkaupunkiseudulle? Miten se näkyisi aluekehityksessä ja loisi kaivattuja uusia yrityksiä ja työpaikkoja? Saataisiinko näin väitelleistä tohtorisnaisista yritysten perustajia?
En väitä, etteivätkö panostukset TKI-toimintaan ja tohtorinkoulutuksiin olisi tärkeitä, ne ovat, kotimaiset innovaatiot laahaavat pahasti jäljessä. Mutta pahasti pelkään, että nämä panostukset eivät saavuta naisyrittäjiä, vaan alv-korotukset ja liikevaihdosta laskettavat yel-maksut voivat ajaa jopa tuhannet mikroyrittäjät lopettamaan.
Euroopan unionissa tulee tehdä vahvaa naisjärjestöjen vaikuttamistyötä. Suurin osa suomalaisista yrityksistä on mikro- ja PK-yrityksiä, joiden mahdollisuus saada takauksia investointilainoille on lähes olematon. Tässä EU voisi olla rohkeampi ja toivoisin keskustelua erilaisten takausjärjestelmien luomiseksi. Halua investoida on, rahoitusta vaan on mahdotonta saada.
Olisiko vaikkapa Itä- ja Pohjois-Suomessa mahdollista ottaa käyttöön erilaiset EU:n mahdollistamat rahoituskanavat? Mitäpä jos esimerkiksi päästökauppatuloilla rahoitettava Euroopan investointipankin innovaatiorahasto, jossa on 45 miljardia euroa pääomaa, pitäisi sisällään korvamerkityn rahoituksen juuri naisvaltaisille aloille? Kuinka voisimme EU-tasolla vaikuttaa naisvaltaisten alojen koulutuskysymyksiin?
On tärkeä luoda edellytyksiä yrittäyydelle sekä antaa yrittäjille kasvurauha ja työkaluja kasvattaa liiketoimintaansa. Naisyrittäjien ääntä tarvitaan myös Euroopassa.
Kati Annikan kuulumiset